Suorittaminen

Minun aamuni alkaa seitsemän aikaan katkonaisen yön jälkeen. Hyvänä yönä lapset heräävät yhteensä kymmenen kertaa, huonona yönä herätyksiä kertyy parikymmentä ja jompikumpi on kokoajan hereillä. Silti aamut ovat parhaita. Leon on hirmu hyvällä tuulella, naureskelee, juttelee ja viihtyy lattialla. Lucyn haen sängystä ja hän haluaa rauhassa heräillä sylissäni, halailla ja silitellä kättäni. Aamupuuron keitto ja aamukahvi, niitä odotan koko yön. Tähän asti kaikki on ihanaa ja rauhallista, mutta sen jälkeen alkaa stressi ja suorittaminen.

Parhaat tyypit <3

Minulla on kauhean suuret tavoitteet ja mielikuvat mitä kaikkea pitäisi keritä tehdä päivän aikana. Ja se ei ikinä onnistu. Joka ilta tunnen epäonnistuneeni päivässä. Joko en kerinnyt imuroida tai Lucyn järjestelemät tavarat ovat edelleen levällään, tai puhtaat pyykit vyöryvät koreista yli, emme kerinneet kauppaan, joka aterialle ei ollut valmistettu terveellisiä monipuolisia ruokia, valokuva albumi ei edistynyt tai Lucylla ei ole ollut tarpeeksi aktiviteetteja päivälle jne. Jos kaiken olen kerinnyt tehdä, surkuttelen etten ole höpötellyt Leonin kanssa tarpeeksi tai että miksi hermostuin kiukuttelevalle taaperolle, enkä osannut auttaa selviämään pahasta mielestä oikealla tavalla.

Tässä saattaa olla havaittavissa väsymys fiiliksiä illalta kun lapset on käymässä nukkumaan

Tosiasiahan oikeasti on, että lasten onnellisuutta ei varmasti vähennä se, jos ruuaksi otetaan pakkasesta pinaattikeitto tai välipalalla onkin leipää. Ei se, että eteisessä on hiekkaa tai Lucyn vaatekaappi on aivan sikinsokin, itse hän kuitenkin pääsääntöisesti sieltä vaattensa valitsee ja hyvin löytää tarvitsemansa. Maailmaa ei myöskään kaada se, jos emme ole päässeet koko päivänä ulos, tai meillä ei ole mitään ohjelmaa koko päiväksi. Tiedostan kyllä nämä asiat, mutta silti en hyväksy itseltäni sitä että joku asia on jäänyt vajavaiseksi.

Miksi? Miksi äitiyden pitää olla suorittamista? Emmekö saa suorittaa tarpeeksi esimerkiksi kouluissa ja töissä koko elämämme. Eikö äitiys voisi olla vaan ihanaa ja nautinnollista aikaa. Ja kyllä minä siitä tottakai nautin, tämä on parasta mitä minulla on ikinä ollut ja yritän keskittyä hetkiin ja tunteisiin ja olla läsnä tässä hetkessä. Mutta kyllä ympäristö luo nykyisin äitiydestä kamalat paineet.

Jos arjessa ei ole jo ihan tarpeaksi haastetta ja tavoitetta minulle, niin olen ihan päättänyt ottaa ensi kevään vapaaottelun SM kisojen voiton ja sieltä MM kisapaikan lunastuksen tavoitteeksi. Tässähän olisi ihan tarpeeksi haastetta pari vuotta sitten olevalle Iidalle, mutta nyt tässä on tosiaan reeni taukoa 2,5 vuotta. Kaksi raskautta takana. Lihasvoima, kunto ja tekniikat aivan kadoksissa. Öisin nukutaan muutamia tunteja pätkissä, olen yksin sunnuntaista lauantaihin lasten kanssa, olen aivan kiinni heissä ja kaiken muun hoitamisessa. Miten ihmeessä saan asiat sujumaan ja pystyn näin nopeasti saada kovia tuloksia. Siis todella kovia jos suomen mestaruuden ajattelin voittaa.
Maanantaina lähdin kokeilemaan reenejä sillä tavalla, että otan lapset mukaan, koska se on ainoa vaihtoehto jos haluan päästä harjoittelemaan kunnolla.

Lucy on todella arka lapsi uusissa tilanteissa ja pelkäsinkin miten hän reagoi tähän. Uusi paikka, uusia ihmisiä ja äidistä pitäisi olla vähän matkan päässä. Hän oli pakannut reppuunsa itselleen kirjan, juoma pullon ja Leonille muutaman lelun. Iloisena ja innoissan hän oli matkassa siihen asti kun päästiin tatamille missä olikin paljon ihan vieraita pelottavia miehiä pyörimässä. Sitten alkoikin itku.

Muut alkoivat lämmittelemään ja ajattelin että Lucy katsoo sylistä vähän aikaa mikä meininki ja kohta pääsen kokeilemaan edes jotain. No ei se mennyt niin, ei Lucy päästänyt irti ollenkaan, en saanut edes venytellä Lucyn vieressä. Laitoin hammassuojat suuhun, jos olisin päässyt jonkun tekniikan edes kokeilemaan, mutta Lucy itki niin kauan että sai kaivettua hammassuojat pois suustani. Sitten hyväksyin sen, että tämä tosiaan on nyt tutustumis kerta ja kokeillaan seuraavalla kerralla uusiksi. Leon viihtyi hyvin katsellen ja ihmetellen, kun ympärillä oli niin paljon kaikkea liikkuvaa ja mielenkiintoista.

Treenikassin tutkiminen oli ihan kivaa

Tässä me sit katteltii ku muut paini

Kun sain pakattua koko sakin takaisin autoon ja lähdin ajamaan teki mieli itkeä. Miksi se ei voinut onnistua, miksei joku voisi olla vaan helppoa. Samaan aikaa soi elastisen biisi
"Jatkan, jaksan vaikka väkisin.
Jos se ois helppoo, kaikki tekis nii. Mus on voima, jota ei voi vaimentaa. Pusken täysii aina vaa. Mun ei täydy vaan mä saan"

Ja mä mietin että perkele. Jos mä keväällä nousen sinne SM häkkiin oikeissa painoissa ja ottelu kunnossa ni voin sanoa et mä oon onnistunu. Tää on tosi hankala kombo ihan kaiken suhteen ja mä oon tosi kaukana ottelu kunnosta. Mut mä aion pystyä tähän.

Kuva-Tommi Joutjärvi